Terveisiä sienimetsästä
Olen saanut taas viikonloppuna viettää useita tunteja sienimetsässä täällä Kustavin Etelä-Vartsalassa. Metsässä kulkiessani pohdin, miten onkaan helpompi havaita syötäväksi kelpaamattomat, jopa myrkylliset tai minulle vieraat sienilajit kuin esimerkiksi kanttarellit, joita juuri tähän aikaan vuodesta haluan löytää. Kuitenkin sanotaan, että kanttarellin osalta sienisato on tänä vuonna hyvä ja että se on hyvin yleinen koko maassa.
Väistämättä tämä pohdinta johtaa minut punnitsemaan ajattelun laatua negatiivisuuden ja positiivisuuden janalla näin toimintakauden alkaessa päiväkodeissa ja lukuvuoden alkaessa kouluissa. Työhön palataan henkisesti levänneinä ja johdon - toivon mukaan henkilöstöä osallistaen - laatimat suunnitelmat koetaan pikemminkin mahdollistaviksi kuin työn tuloksellisuuden esteiksi.
Niinpä on varsin huolestuttavaa, jos työntekijä jo tässä vaiheessa ei näe käyttöönsä saamissa resursseissa ja olosuhteissa edellytyksiä onnistumiselle. Kiinalaisen sananparren mukaan "ruukku tihkuu sitä, mitä se sisältää". Negatiiviset tunteet - samoin kuin positiivisetkin - tarttuvat työyhteisössä. En tarkoita, etteikö epäkohtia saisi tai pitäisi nostaa keskusteluun - päinvastoin. Tarkoitan joko tietoista tai tiedostamatonta negatiivisten rihmastojen rakentamista työyhteisössä. Tälle toiminnalle on tyypillistä istua pienen piirin pöytään ja ottaa puheeksi havaitsemansa epäkohta usein vielä piiloviesteihin kätkien, yleistäen ja minä-viestin käyttöä välttäen.
Koulutusvientiä harjoittamassa - samalla uutta oppimassa
Toukokuun 25. päivänä tapasin Seppo Ryösän kanssa Leicesterissä (UK) oman mentorimme Bill Griffithsin, joka oli onnistunut kutsumaan erään Paul Stonen kanssamme keskustelemaan mahdollisesta yhteistyöstä.
Paul Stone on Academy Trustin toimitusjohtaja. Trustiin kuuluu tietty joukko kouluja joiden taustalla trust toimii ohjaten, kehittäen ja ollen muutoinkin eri tavoin kouluilleen avuksi. Tavoitteena on ymmärtääkseni ensisijaisesti parempi koulujen johtaminen ja sitä kautta paremmat oppimistulokset. Trust ottaa koulujen budjeteista 4-8 % oman toimintansa pyörittämiseen.
Paul Stone on oman alueensa tunnettu ja arvostettu trustin ceo: häntä kuunnellaan.
Esittelimme tapaamisessa Rexit mentoroi™ -toimintamallin. Tarjosimme sitä trustille, mistä Paul Stone oli erittäin kiinnostunut. Arjen haasteista hänen toiminta-alueellaan päällimmäisenä jäi mieleen vaikeus löytää niin opettajia kuin rehtoreitakin.
Sattuisiko matkustajien joukossa olemaan ketään lentotaitoista?
Elokuvassa Hei me lennetään! (Airplane) vuodelta 1980 Robert Hays esittää entistä taistelulentäjää, joka ottaa ohjat käsiinsä lentomiehistön kipristellessä ruokamyrkytyksen kourissa. Julie Hagertyn osana on olla mm. tyttöystävä, lentoemäntä ja perämies. Mukana sekoilee myös muita tähtiä kuten Leslie Nielsen.
Elokuvassa parodioidaan niin lentokatastrofeista kertovia elokuvia kuin kiihkouskovaisia, televisiomainoksia ja romanttista rakkauttakin.
Tietyssä elokuvan vaiheessa matkustajia rauhoitellaan kuulutuksella ”ei syytä hätään”, mutta samalla tiedustellen olisiko matkustajien joukossa sattumalta ketään, joka osaisi ohjata konetta. Tämä tietenkin aiheuttaa matkustajien joukossa paniikkia.
Kertaamatta tässä tuon elokuvan juonta sen tarkemmin totean, että tällainen henkilö löytyi ja elokuva päättyy onnellisesti.
Miten hyvä käsitys työyhteisön esihenkilöllä, esimerkiksi koulun rehtorilla, on siitä, mitä osaamista työyhteisöstä löytyy? Mitä vahvuuksia itse kullakin on?
Metsä
Lähdin taas aamulla australianterrieri Kassun kanssa Kustavin Etelä-Vartsalassa Kirkkolenkille. Nimensä se on minun ja vaimoni puheessa saanut siitä, että usein lenkkimme ajoittuu sunnuntaiaamuun - juuri kirkonmenojen aikaan. Yhtään kirkkoa reitillämme ei ole; välillä metsää tien kummankin puolen, välillä metsää, mutta ei tietä, välillä peltoa tien kummankin puolen, välillä näkyy meri.
Kun vuosia sitten kuljimme tämän lenkin ensimmäisen kerran, matka tuntui loputtoman pitkältä ja pidimme reitin kiertämistä saavutuksena. Vuosi vuodelta ja kerta kerralta reitti on mielessämme lyhentynyt samalla kun se on tullut hyvin tutuksi.
Samoin on käynyt metsän, jonka ympäri reittimme kiertää. Aluksi minun oli perin vaikea hahmottaa se ja usein eksyin sinne. Toki aina löysin sieltä pois, muutenhan en olisi tätä tässä kirjoittamassa. Vuodet kuluivat ja mitä useammin olimme metsässä lenkkeilleet mm. sieniä keräten ja suolla karpaloita poimien, sitä varmemmiksi kulkijoiksi tulimme. Samalla kun metsä kävi tutummaksi, se samalla ikäänkuin pieneni.
En kuitenkaan voi sanoa tuntevani sen ”kuin omat taskuni”. Joka talvi maanomistajat suorittavat alueella hakkuita ja taas keväällä ennen niin tutun paikan löytäminen tuntuu mahdottomalta. Syksyllä edellisenä vuonna hyväksi osoittautunut sienipaikka pitää unohtaa ja yrittää löytää metsästä uusi sellainen.
Taas kerran pohdin näitä juttuja enkä voinut välttyä näkemästä edellä kuvaamaani käyttökelpoisena metaforana oppilaitosjohdon mentorin tai työnohjaajan rooliini.
Sivu 2 / 9